Jouluruno.

Ja niin on taasen joulu

ja lumihaituvat ne taivahilta leijaa

kuin perhot valkeat.

Niit enkel lapset pienet sirottaa yli maan.

kun taivaan ikkunoilla

ne seisoo polvillaan.

Kas tuonne vielä vähän ja tuonne hiukkasen,

Hei vaan! Jo musta maa

on pian vitivalkoinen.

Ja pienet enkel lapsoset käsiään taputtaa,

ja Pietarin luokse ne

sitten juosta reputtaa.

Oi avaa ovesi, sa hiukan, hiukan vaan,

niin että joulun viedä

 me saamme maailmaan!

Ja Pietari hän hymyy, oveaan raottaa.

Mut älkää vilustuko!

Pian kotiin joutukaa.

Ja niinkuin tähtein välke, kuin paiste kuutamon

yökoltuissaan ne lentää.

Ne maassa kohta on.

Ne kulkee sormi suulla, ne hiljaa hipsuttaa.

Avaimen reikäin kautta,

ne salaa puhaltaa.

Ja katso missä käy ne, siel ihme tapahtuu:

pois sieltä huolet väistyy,

ja hymyyn menee suu.

Sydämet siellä syttyy valohon, ilohon.

Ja siel on hyvä tahto

ja siellä joulu on.

                                                                                                     - Lauri Pohjanpää-

Hyvää Joulua 2011.

Kalle-vaarin vaimolleen tekemä "lakanat sileäksi" manklauslauta ja kapula. Muuta nimeä en näille muistini sopukoista löydä.

Kaarle Eemil (s. 1890) oli vaarini, jota en koskaan tavannut. Kirjoitan tämän tarinan pääasiassa, kahden nuorena tapaturmaisesti kuolleen serkkuni lapsille ja heidän lapsilleen. Tiedot joita tähän laitan ovat osittain vuosien saatossa suusta, suuhun kulkenutta muistitietoa ja loput painetusta tiedosta, valikoitua tietoa.

Kalle-vaari oli 14 lapsisen perheen seitsemäs lapsi. Juho-isällä oli 4 lasta ensimmäisestä liitosta ja 10 seuraavasta, Elsan kanssa solmitusta liitosta. Kallen syntyessä vanhin lapsista oli neljätoista vuotias. Kallen  täyttäessä 20-vuotta nuorimmainen oli kuukauden ikäinen. 

Kalle vihittiin Tyynensä kanssa 1911. Heidän esikoisensa, minun Aune-äitini syntyi vajaan 3kk:den kuluttua.  Anna s. 1914 ja Aarne 1917. Kallen kerrottiin olevan ahkera työmies. Kylä jossa he asuivat oli ns. kivimiesten kylä ja Kallellakin oli oma kivimonttu. Monttu sijaitsi Hunttilassa. Kallen montusta louhittiin kovasinkiveä, jolla oli runsas menekki varsinkin Venäjän suuntaan, tuolloin vuosisadan alkupuoliskolla. Työ oli raskasta. Kivet heiteltiin käsin montun reunoille ja montut olivat märkiä, koska märissä montuissa kiven laatu oli parempi kovasinkiville. Keskitalvella kivihommia ei yleensä tehty. Tuolloin miehet tekivät hyvin yleisesti metsätöitä, talojen maataloustöitä ja rakennustöitä. Ajatellen torppaa, jossa Kalle perheineen asui, hän mitä todennäköisemmin teki ainakin kahta edellämainittua työtä kovimpina talvikuukausina.

Suomen kansalaissota, kapina, veljessota, sisällissota, mitä nimeä sitten kukin käyttääkin, alkoi 27.1.1918. Kallekin osallistui sotaan veljensä kanssa. Kerrotaan kuitenkin, ettei hän osallistunut omasta tahdostaan, vaan äitinsä painostuksen alaisena. (onko totta en tiedä) Hänet kuitenkin vangittiin 4.4.1918 ja vietiin Tampereelle Kalevankankaalle perustettuun vankileiriin. Kalle kuoli vankileirillä noin kuukauden kuluttua, kuolinsyyksi mainitaan tulirokko. Samalla leirillä kuolivat myös Kallen veli ja isä molemmat kesäkuussa. Kallen Juho-isän tiedoissa sanotaan "ei kantanut asetta". Suurin osa vangeista kuoli nälkään, myöhemmissä tiedoissa kerrotaan, että leirille yritettiin viedä salaa ruokaa, mutta ruuan tuojat ammuttiin armottomasti verkkoaitojen viereen.

Laitathan kommentin kun olet lukenut.

KARSTAT

kovassa käytössä olleet. Siitäpä tulikin mieleeni.......

Äidinäiti, rakas Tyyne-mummoni (s.1890), joka kasvatti ja huolehti yksin seitsemän lastaan ja minutkin tyttärentyttären kaksivuotiaasta melkein kouluikään asti siihen samaan syssyyn. Vaarini kuoli 1918 kapinassa. Mummo elätti perheensä karstaamalla ja kehräämällä, koulun keittolassa, talojen pyykkituvilla ja rannoilla pyykäten ja kaikkea mahdollista tehden.

Mummosta tuli mieleen hauska tarina:

Olin noin 13 vuotias, ei ollut autoa ja matka oli pitkä niin mummolaan kuin toistakkin päin. Kirjoitin mummolle kirjeen, jossa yllytin häntä tulemaan meille kylään. Vastaus tulikin jonkun ajan kuluessa, mummo kirjoitti tulevansa perjantaina ja lähtevänsä takaisin päin maanantaina. Anna-äitini meni vastaan mummoa lähikaupunkiin, minä olin koulussa.

Ilta kului jutellessa ja saunoessa. Ennen iltapalaa kysyin mummolta haluaisiko hän kuunnella nauhurilta sen ajan suomalaisia iskelmiä. Brita Koivusta, Eila Pienimäkeä jne. Olin ylpeä omistamastani nauhurista ja minulla olikin siinä kaksi kokonaista nauhaa molemmissa erilaista musiikkia. Mummo mietti hetken mutta näki kai innostukseni ja lupasi kuunnella siinä samalla kun jutellaan. Äiti oli laittanut kahvit ja joimme sitä samalla, kun mummo yhtäkkiä kääntyi ja alkoi tuijottamaan nauhuria. Nauhalta  tuli "Kaunis pesijätär" niminen kappale. Laulun loputtua mummo sanoi: "saisitko tuon laulun tulemaan uudestaan"? Kuuntelimme sen kolmeen kertaan ja minä sain näyttää taitoani kun kelasin kappaleen uudelleen alkuun. Mummo sanoi, että laulu oli kuin hänelle tehty ja nauroi. Ennen nukkumaan menoa mummo pyysi soitettavaksi sen vielä tuutulauluksi. Viimeiseksi maanantai aamuna, kun olin lähdössä kouluun, istuimme hetken sängynreunalla vieretysten ja kuuntelimme yhdessä "kauniin pesijättären" Kun tulin koulusta koti tuntui tosi tyhjältä, kun mummo oli lähtenyt kotiinsa.

Minulle tuosta kappaleesta tuli mummon muistelu kappale.

Nämä pullot toivat mieleeni kaksi hauskaa tarinaa, ei kovin vanhaa tietenkään enhän minä ole vanha :D

Toinen on vuodelta 1960. Kerron sen ensin. Olin tuolloin nuori tytönhupakko ja ihastunut maailman ihanimpaan poikaan. Tyttökaverini samoin. Pojat olivat molemmat samasta kylästä kotoisin ja meidän kodeistamme oli heille matkaa noin 18 km:ä. Tutustuin tuohon ihanaan valloittavasti hymyilevään poikaan ensimmäisissä lavatansseissa joihin sain mennä tyttöjoukon mukana, kun isoveljeni oli luvannut myös pitää minua silmällä. Pitääpä vielä kertoa, että pojalla oli yllään kauniin lämpimän punainen verryttelypusero. Nämä kaksi asiaa sai minut ihastumaan ikihyväksi. HYMY JA PUNAINEN VERRYTTELYPUSERO.

Niinhän siinä sitten kävi, että poikia piti nähdä tämän jälkeenkin. Muu ei auttanut kuin lähteä polkupyörällä sunnuntaisin kyseisen kylän kioskille. Tiesimme kylän poikien kokoontuvan siellä. Poljimme pyörillämme lähelle kioskia, mutta nähdessämme siellä olevan porukan kummankaan luonto ei piisannut mennä lähemmäksi. Tämän retken teimme kesän aikana muistaakseni ainakin 4 tai 5 kertaa, aina samalla tuloksella. Emme kehdanneet edes limpsaa mennä ostamaan. Kuntoilun kannaltahan pyöräily oli kuitenkin hyvä juttu, eikä tullut lihottavaa limpsaakaan nautittua. 

Myöhemmin tuosta pojasta kuitenkin tuli mieheni ja lasteni isä. Että tälläinen juttu.

Toinen tarina onkin ajalta, jolloin tyttäreni oli noin ehkä 12 vuotias.

Lähdimme tyttäreni, hänen kaverinsa ja minä kylälle, ehkä kauppaan. Oli kaunis helteinen kesäpäivä. Ja käveltyämme jonkin matkaa sanoin tytöille, "mennään baariin limonaadille". Sana limonaadi oli liikaa tytöille, he nauroivat niin että vedet valuivat silmistä ja välillä piti olla jalat ristissä. Arvaatte varmaan miksi. Baarin pihassa he kieltäytyivät tulemasta sisään " pyydät kumminkin LIMONAADIA" he sanoivat. Kävin ostamassa pullot limpsaa ja joimme ulkona.

Kaikenlaisia muistoja sitä tuleekin mieleen, kun näkee ja katselee vanhoja esineitä.

Vuosi taisi olla 1956. Matkasimme täältä etelästä, tuonne pohjoiseen sukuloimaan. Olin kaksi vuotta vanhempi kuvassa näkyvää kaveriani.   Hauskaahan meillä oli tuossa meren lahdekkeessa pulikoidessamme. Kaislojen varassa saattoi mennä kauemmaksi vaikka jalat ei ihan pohjaa enää tavoittaneetkaan. Pitihän minun myös olla rohkea, kun olin vanhempi. Uida en osannut juuri laisinkaan, ehkä 20m korkeintaan.

Lomamme puolessavälissä ilma muuttui viileäksi ja saimme päähämme lähteä soutelemaan. Kummallekkaan ei tullut mieleenkään, että lupakin ehkä pitäisi kysyä. Ei meillä myöskään ollut pelastusliivejä. Otimme päättäväisesti veneen ja lähdimme merelle päin soutelemaan. No kaverihan se airoissa oli enhän minä osannut soutaakaan maakrapu kun olin. Jonkin matkaa edettyämme ehdotin kääntymistä, vesi näytti niin aavalta ympärillämme ja laineetkin liplattelivat aika isoina minun mielestäni.  Kaverini sanoi kuitenkin:  "näetkö tuon ison kiven tuolla"? Näkyihän se tosi iso järkäle kaukana keskellä lahdeketta. Mennään sinne ja soudetaan se ympäri ja tullaan sitten pois. Kestihän se matka, mutta lopulta pääsimme järkäleen viereen. Muistan vieläkin kuinka minua pelotti, vaikka en sitä kaverille näyttänytkään. Siinä vaiheessa kun kaveri katsoi kivea ja sanoi: "pääsisiköhän tuonne istumaan"? Silloin sanoin minäkin painokkaan sanani: "EI, nyt lähdetään pois."

Siinä vaiheessa myös rannalta oli huomattu missä me olemme. Ääni kantautui hyvin vettä pitkin ja olihan siellä rannalla neljä ihmistä jotka huusivat täytä kurkkua ja huitoivat ilmaan. Sanoista ei selvää saanut. Mutta tajusimme kyllä mistä oli kyse. Kaveri sanoi voisinko minä soutaa. Vaihdoimme paikkoja, yritin parhaani mukaan heilutella airoja ja kaveri yritti neuvoa. Rannalla seisojia ei ilmeisestikkään miellyttänyt meidän paikan vaihto, koska huitominen ja huuto vain yltyi. Kohta olikin rannalta lähdössä jo toinen vene meitä vastaa.

Ei se minun soutamiseni oikein meinannut sujua, ainakaan kaverin mielestä ja niin vaihdoimme hetken kuluttua uudelleen. Pääsimmehän me lopulta rantaan. Loppumatkan toisen veneen saattelemana.

Puhutteluhan siitä tuli ja ehdoton veneilykielto. Olimme kuulemma olleet laivareitillä. Onneksi emme kuitenkaan sattuneet sinne yhdessä laivan kanssa. Sen päivän aikana opin myös, että veneessä ei sitten kesken matkan vaihdeta paikkaa. Pelastusliivit ei tuohon aikaan vielä olleet kovin yleisiä.

Flora haastoi minut tarinoimaan, kuvan kera.  Laitan haasteen Mimosalle. Mukana pitäisi olla vanha valokuva ja siihen liittyvä tarina.

Vaarini oli kuollessaan hiukan päälle 89 vuotias. Itse olin tuolloin saman verran alle 7 vuotias.  Vaari oli perushämäläinen, mutta kerrotaan hänen olleen huumoriin taipuvainen mukava mies. Nuorena miehenä hänet oli kutsuttu viideksi vuodeksi Tsaarin armeijan palvelukseen. Sieltä tultuaan hän hallitsi kohtalaisesti Venäjän kielen ja käyttikin sitä erinäisissä "osuvissa tilanteissa".

Ammatikseen vaari teki puusepän töitä, monet vuodet hän rakenteli työkseen kärrynpyöriä ja kotona puhdetöinä kaikkea kotitalouteen liittyvää.

Isäni veli kertoikin: "Olin armeijassa ja sieltä ei usein lomalle päässyt, jouluna tuo mahdollisuus annettiin, sai lähteä kotiin, tai olla armeijan jouluruuissa." Setäni saapui aattoiltana kotiin.  Aukaistuaan mökin oven eteen avautui lastuja täynnä oleva pirtin lattia. Vaari höyläpenkin äärellä valmisteli taikinatiinua. Setäni oli kuulemma hetken aikaa ajatellut lähteäkkö takaisin vai..... Kotiin hän kuitenkin jäi ja pirttikin laitettiin jouluisen siistiksi.

Tuossa ylläolevassa vaarin tekemässä tiinussa mummoni vaivasi monet leipätaikinat. Leivät ripustettiin orrelle kuivumaan. Vaarini keksi oivan keinon syödä tuota kovaa ruisleipää. Puuseppä kun oli hänellä oli useampikin höylä, omatekoisia luultavasti kaikki. Leipää varten hänellä oli oma höylä, jolla hän höyläsi leivästä lastuja. Näitä lastuja oli sitten mukava liotella "sopassa tai soosissa".

Löysin aiheeseen sopivan, vanhasta valokuvasta levykkeelle tallennetun kuvan vaarini mökistä ja pihapiiristä. Kiitos tyttäreni, joka on näitä tallentanut.

Äidiltäni kuultua muistitietoa 1940-luvulta.

Isäni oli tyypillinen hämäläinen, harvasanainen kuuntelija ja myhäilijä. Asioihin perusteellisesti paneutuva työmies. Sai viimeisestä sodasta vapautuksen erään isohkon kartanon anomuksesta. Isäni hoitoon uskottiin  kartanon viljelykset ja traktorit. Tätä työtä hän teki vuoteen 1953 asti.

Eräällä kaupunkireissulla, liekö käynyt hakemassa traktorin osia vai talonrakennuspapereita? Torilla kuitenkin oli nähnyt eräällä myyntipöydällä ylläolevan koristepatsaan ja niin oli siihen ihastunut, ettei malttanut olla ostamatta. Tarkka mies raha-asioissaankin teki elämänsä ensimmäisen heräteostoksen ja yhdenkäden sormiin taitaa jäädä myöhemmätkin ostokset.

Myöhemmin tuo patsas rikkoontui jostain syystä? Niin oli kuitenkin rakas tuo kaunis tyttö koirineen, että isäni korjasi sen jollakin sen ajan tökötillä. Nykyisin patsaan päällä oleva maalattu kipsi karisee melkein itsestään ja korjauskohdatkin ovat tulleet paremmin näkyviin. Kaukaa katsottuna patsas on kuitenkin ihan hyvän näköinen, enkä raski siitä luopua.

Mainittakoon aika, kun televisio tuli meidänkin kotiin. Isäni lempiohjelmat olivat naisten taitoluistelu ja baletti esitykset.  Mitä opimme tästä, että kyllä sota-ajan vaaritkin kauneuden päälle ymmärsi, vaikka sanotaankin ettei miehet pussaa eikä puhu.

Maitohinkkani kera siirryn muisteloihini. Kuvassa oleva ei varmaankaan ole se ensimmäinen hinkka, jolla lapsena ammunmaitoa naapurin tädiltä hain? Täti oli sen suoraan lehmän utareista lypsänyt. Maito oli kermaista ja lämmintä.  Vuoden päästä aika olikin jo toinen. Äiti antoi hinkan ja rahakukkaron käteen ja sanoi: "Polkaiseppa kaupalla asialla". Aino merkkisellä pyörälläni poljin 4 km:ä kaupalle ja takaisin saman matkan tuomisina 4 litraa maitoa ja jotain muuta särvintä tarpeen mukaan.

Seuraava vaihe olikin, kun hinkan sai laittaa "kukkavaasiksi". Maitoa alettiin myymään pusseissa. Kauppamatkakin lyheni kilometrillä. Joskus sää teki tepposensa, olin juuri päässyt metsäisen mäen harjanteelle, nousin pyöräni päälle, satoi, salama iski johonkin lähelle ja kuului mahtava jyrähdys, putosin pyöräni päältä. Onnellisesti kuitenkin pääsin kotiin ja maitopussitkin oli ihan ehjinä.

Tämän jälkeen tulivatkin maitopurkit, joita vielä tänäinkin aion kaupasta hakea. Tosin yksi purkki riittää ja siitä on moneksi päiväksi.